Aloin tuossa eräänä päivänä miettimään mitä kaikkea on matkan varrella liittynyt oluisiin ja mitä muistikuvia ne ovat jättäneet. Ensimmäisen olueni muistelen juoneeni Kaivopuiston kallioilla joskus yläasteella. Kovin syventävä kohtaaminen se ei ollut, mutta ensimmäinen kerta kuitenkin, nehän ovat jossain määrin merkittäviä aina. Seuraavinakaan vuosina ei suhde siitä kovin ihmeelliseksi muuttunut, oli muutakin tekemistä.
Lukiossa tuli juotua kahvia, jolloin Kuusihokki ja Cafe Nouveau tulivat kovinkin tutuiksi, ja kunnon porttiteorian mukaan kahvilasta pitää päästä baariin. Sitten jossain vaiheessa tulikin mentyä muina miehinä Kalevankadun Cafe Romaan ja tilattua olut, vaikka sitä ikää ei aivan sitten ollutkaan. Yllätys oli melkoinen kun tilauksen jälkeen tuoppi tulikin nenän eteen ja rahat maksettuaan sai mennä pöytää juomaan sitä. En usko että makukokemus pieksi muuta euforiaa ja kaikkia aikuistumiskliseita. Kovin kauaa ennen virallista 18-v. syntymäpäivää tämä ei tapahtunut, mutta muutama hauska ilta tuli vietettyä ei niin tarkkojen baarityöntekijöiden auttamana, Roma ja (saako sanoa) legendaarinen Mex-Ital olivat oivallisia paikkoja näihin.
90-luvun alussa myös City-lehti oli voimiensa tunnossa ja jollain syö&juo festivaalilla Bakerssistä sai halvalla toastin ja oluen tai pilsnerin, aikuisuutta hakien mutta nöyryytystä välttäen tilattiin pilsneriä ja olihan se hienoa. Baarimikko silminnähden hymähti tilausta mutta se ei tilaisuutta himmentänyt.
Ensimmäinen festarimatka Ruisrockiin toi myös uusia kokemuksia, vaivalla anniskelueelle itsensä järjestäminen jossa sitten tarjoiltiin Aura-olutta joka jopa maistui erilaiselle, tai sitten se oli Turun ilma, mutta muiston jätti. Myös jollain ruotsinristeilyllä joku onnistui hankkimaan Tuborgin Elephant olutta, joka ymmärrettävistä syistä jäi pitkään ei-kannata-maistaa osastolle vuosiksi, harmi oikeastaan koska nykyään olen huomannut sen olevan oikein mukavan ryhdikäs olut.
Kun sitten sitten 18 vuotta tuli täyteen ja baarien ovet aukesivat oikeasti ei voi sanoa, että oli runsautta valikoimissa, olihan vuosi 1993. Kuitenkin edellisenä vuotena oli avattu Vastarannan Kiiski -niminen olutravintola Tennispalatsin nykyisen sisäänkäynnin kohdalle, tila oli yksi iso huone ja sisään tullessa silmille kävi tupakansavu ja rillit menivät huuruun. City-Lehti teki parhaansa mainostaessaan sitä ja sinnekin piti päästä, enää ei selvinnut pelkän ‘pitkän’ tilaamisella vaan piti vähän yrittää. Ensimmäisiä muistamiani oluita sieltä onkin Tumma Velko joka olikin aivan ensimmäinen matka pois peruslagerin luota, onneksi muutkin baarit tarjoilivat sitä joten siitä tulikin pitkäksi aikaa perusjuoma silloin kun rahat riittivät. Taisi muutenkin olla pientä kulttisuosiota päällä, muistan Ismo Alangon jossain haastattelussa sanoneen juovansa aina
tummaa Velkoa, ei varmasti ollut huono mainos.
Kun velkoa oli lipitelty tarpeeksi sattui vastaan tulemaan Roballe tulemaan pieni baari siihen nykyisen swengin? vasemmalle puolelle jossa myytiin Spitfireä ja jotain muuta pullosta, erittäin työtön/sivari hintaan, taisi olla 25 markkaa pullo. Siellä tuli myös kahden merkin voimin avarrettua makuaistia ja myös parannettua maailmaa.
Koska hintatietoisuus oli noihin aikoihin tärkeää tuli myös tutuksi keskiolutbaarit joita laman jäljiltä oli aika monta kulmilla. Erityisesti kolmio Boot Hill - Bar 28 (nyk. Eerikin Kulma) ja Eerikinkadulla ollut epäilyttävä punkluola olivat paikkoja joissa tuli vietettyä ns. kustannustehokasta aikaa. Boot Hillissä taisi olla moottoripyörätyyppejä ja 15 markan tuoppi, Bar 28:ssa linnakundeja ja punkluolassa punkkareita, kaatuvia sellaisia. Pystyi aina valitsemaan illalle sopivan paikan. Jos sitten tarvitsi paikan rauhalliselle keskustelulle pystyi aina menemään Ilvekseen jossa sai litran tuopin, yleensä tuli juotua kolme ja puoli jonka jälkeen olikin ihan hyvä aika lähteä kotiin.
Noihin aikoihin myös yöruoka oli mukavasti keskittynyt nakkikioskeihin joiden aukiolot eivät oikein noudattaneet mitään kaavaa, joten saattoi jäädä ilman ruokaa. Kebab-pizzerioiden aika oli vasta tulossa, pelinavauksen tosin teki Angleterreä vastapäätä ollut Night Peoples Pizza joka oli auki viiteen, ja jossa oli yleensä jonoa niin paljon, että ruokaa ei saanut usein sieltäkään. Mutta sitten kun sai niin mikä oli hienompaa kuin syödä rappusilla pakkasessa yöllä pizzaa, ennenkuulumatonta!
Nämä sekavat muistelut loppuvat nyt 90-luvun puoleen väliin. Huomasin vain, että vaikka ei ole olutta mitenkään ajatuksella “harrastanut” silti muistiin jäänyt aika paljon makuja ja paikkoja, ja kokemuksia. Tilanne on nykyään onneksi kovin erilainen kuin silloin olutravintoloiden suhteen. On erittäin hienoa, että Helsingissäkin riittää nykyään asiakkaita näin monelle erittäin laadukkaalle olutravintolalle, ja kun on tarjontaa se löytää myös asiakkaansa. Kippis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti